Hihna kaulassa, pelko nimeltään rakkaus

Hihna kaulassa, pelko nimeltään rakkaus

Ensimmäinen viikko sen pennun kanssa tuntui siltä kuin olisin pitänyt käsissäni jotakin pientä ja hehkuvaa, jotain mikä ei vielä tiennyt, mihin tässä maailmassa pitäisi asettua. Se ei ollut rauhallinen alku. Se ei ollut suloinen mainoskuva eikä pehmeä, hyvin järjestetty tarina siitä, miten eläin saapuu kotiin ja tekee kaikesta heti lämpimämpää. Se oli enemmänkin kuin olisi tuonut sisään toisen sykkeen, toisen hermoston, toisen pelon. Pieni ruumis, joka juoksi valona pitkin lattiaa, nukahti kesken kaiken kuin olisi varastanut unta hätätilojen välistä, ja heräsi hetkeä myöhemmin silmät levällään, kuin maailma olisi ollut sille joka kerta uusi onnettomuus.

Minä olin luvannut sille turvaa, vaikka en ollut varma, osasinko enää tarjota sitä edes itselleni. Ja jostain syystä juuri siinä lupauksessa asui koko ensimmäisten päivien paino. Ei vain ruokakupissa, leluissa, pedissä tai hihnassa, vaan siinä näkymättömässä velassa, jonka toinen elävä olento asettaa syliisi, kun se päättää, vaiston tai sattuman pakottamana, että sinun lähelläsi se yrittää kasvaa. Se on hirveän kaunista ja hirveän raskasta. Varsinkin silloin, kun huomaa hyvin nopeasti, ettei pentu tarvitse sinulta täydellisyyttä. Se tarvitsee rytmiä. Ja rytmiä minä en ollut osannut antaa edes omalle elämälleni pitkään aikaan.

Kodin puhtaana opettaminen kuulostaa paperilla järkevältä, melkein tekniseltä. Aikatauluja, toistoja, huomiointia, palkitsemista. Todellisuudessa se oli paljon lähempänä lukutaidon opettelua jonkun toisen hermostolla. Minun piti huomata ne pienet merkit ennen kuin ne paisuivat vahingoksi: nuuhkaisu, joka kesti vähän liian kauan, levoton ympyrä maton reunalla, äkillinen pysähtyminen oven lähettyville, takajalkojen painonsiirto, pieni katse, joka oli enemmän kysymys kuin ele. Se oli kaikki niin vähäistä, niin haurasta, niin helposti ohitettavaa. Ja silti juuri noissa murusissa pentu puhui minulle koko ajan.

Aluksi minä epäonnistuin jatkuvasti. En aina ulospäin, mutta sisälläni kyllä. Väsymys teki minusta kireämmän kuin halusin. Joskus toivoin salaa, että se oppisi nopeammin, ymmärtäisi enemmän, pidättäisi pidempään, olisi vähän vähemmän vauva ja vähän enemmän mahdoton kuvitelmani hyvästä koirasta. Sitten näin sen kerran seisovan keskellä keittiötä, aivan pienenä, hämmentyneenä omasta kehostaan, ja tajusin jotakin, joka nolotti minua enemmän kuin yksikään lätäkkö lattialla: suurin osa kontrollinhalustani ei ollut järjestyksen rakkautta. Se oli pelkoa. Pelkoa sotkusta, epäonnistumisesta, muiden arvioista, siitä että tämäkin suhde muuttuisi paikaksi, jossa toinen oppii minusta ensin pettymyksen sävyn.

Siitä päivästä alkaen yritin tehdä itselleni hiljaisen sopimuksen. Ei huutamista. Ei myöhässä tulevaa torumista. Ei sellaista typerää ihmisylpeyttä, joka odottaa pieneltä eläimeltä enemmän kuin on valmis tarjoamaan itse. Jos se teki vahingon sisälle, tieto oli minun. Ei sen. Jos minä olin liian hidas näkemään merkit, liian syvällä omissa ajatuksissani, liian laiska nousemaan sohvalta, liian toiveikas sen suhteen että ehkä tällä kertaa ei vielä tarvitse mennä ulos, virhe ei ollut pennun kannettava. Tuo ajatus muutti jotain perustavaa laatua olevaa myös minussa. Kaikki ei ollutkaan syyllisyyden asia. Joskus kyse oli vain huonosta järjestelmästä.

Niin minä aloin rakentaa päiviä uudelleen. Ei suurina ratkaisuina, vaan typerän pieninä toistoina, joista elämä lopulta koostuu. Kun se heräsi, me menimme ulos. Kun se söi, me menimme ulos. Kun se leikki liian riehakkaasti ja sen koko pieni olemus alkoi kipinöidä ylivirittyneenä, me menimme ulos. Ennen unta, taas ulos. Aterioiden jälkeen odotin kuin joku, joka vartioi omaa oppituntiaan. Ei siksi, että olisin rakastanut rutiinia, vaan siksi että se oli ainoa kieli, jota sillä hetkellä pystyimme molemmat ymmärtämään. Toistosta tuli silta. Ja silta oli tärkeämpi kuin siisteys.

Me käytimme aina samaa ovea. Samaa lyhyttä reittiä. Samaa pientä kohtaa pihassa, jossa ruoho oli vähän painunut ja maa tuoksui kostealta mullalta, koivunjuurelta ja syksyn hiljaiselta lopulta. Siinä oli jotain melkein rukouksen kaltaista. Sama paikka, sama odotus, sama pehmeä vihjesana, jonka kuiskasin sille kuin toivoisin samalla opettavani myös itselleni jotakin kehon luottamuksesta. Kun se onnistui, minä kehuin sitä tavalla, joka oli ehkä liian lämmin niin pienestä asiasta, mutta sillä ei ollut väliä. Onnistuminen piti tehdä näkyväksi. Se piti valaista. Sen piti tuntua maailmassa siltä kuin oikea ovi olisi löytynyt.

Palkitseminen kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei ollut minulle vain koulutuskeino. Se oli vastalause. Vastalausetta sille, miten helposti monet meistä on kasvatettu oppimaan vain virheensä. Että huomio tulee vasta kun jokin menee pieleen. Että rangaistus opettaa paremmin kuin ilo. Minä en halunnut sen oppivan kotia paikaksi, jossa tarkkaillaan erehdyksiä. Halusin sen oppivan, että oikein tehty asia sytyttää ilman. Että nurmella tehty pieni, arkinen onnistuminen voi saada äänen pehmenemään, käden ojentumaan, maailman tuntumaan hetken vähemmän vaaralliselta.

Sisähäkki tai peti oli tässä kaikessa oma opetuksensa. Minun piti muistuttaa itseäni päivittäin, ettei suoja ole sama asia kuin rangaistus. Rakensin siitä sille pesän, en vankilaa. Pehmeä viltti, tuttu haju, pieniä herkkuja, rauhaa, ennustettavuutta. En koskaan lähettänyt sitä sinne häpeämään. Eläimet ymmärtävät sävyjä nopeammin kuin sanoja, ja jos olisin täyttänyt sen paikan torunnalla, olisin rikkonut juuri sen työkalun, jonka piti opettaa sille kehon ja mielen levollisuutta. Me molemmat tarvitsimme paikan, jossa syke sai hidastua ilman syytöstä.

On kummallista, miten paljon koiranpentu voi paljastaa ihmisestä, joka luulee vain opettavansa. Minä luulin kouluttavani sitä pihalle. Todellisuudessa se koulutti minua pois vanhasta refleksistä, jossa kaikki hallinta naamioitiin huolenpidoksi. Toki huolenpitoa siinä oli, mutta myös paljon muuta: tarvetta ennustaa, tarvetta välttää sotku, tarvetta uskoa että jos teen kaiken oikein, mikään ei pääse häpäisemään minua. Pentu ei suostunut siihen järjestykseen. Se sotki, unohti, kiihtyi, säikähti, teki vahinkoja juuri silloin kun olin väsynyt ja vakuuttunut siitä, että nyt tämän olisi jo pitänyt onnistua. Ja juuri siinä se opetti minulle tärkeimmän asian: rakkaus, joka tarvitsee täydellistä kontrollia tuntuakseen turvalliselta, ei ole vielä rauhaa. Se on vain pelko, jolla on hihna kädessään.

Vahingot kuuluivat viikkoihin kuten kura eteiseen ja märät tassunjäljet lattiaan. Niitä tuli. Joskus juuri silloin kun olin katsonut pois liian pitkäksi aikaa. Joskus siksi, että se oli juonut paljon. Joskus siksi, että leikki ravisteli koko pientä kehoa niin rajusti, ettei pidätys enää pysynyt mukana. Kun löysin sotkun jälkikäteen, nielin kaiken sen turhan inhimillisen kiusauksen tehdä asiasta moraalinen näytelmä. Se ei olisi ymmärtänyt viivästynyttä vihaa. Eikä minunkaan olisi enää pitänyt. Siivosin huolellisesti, säädin aikataulua, lisäsin yhden ylimääräisen ulkoilun, suljin pääsyn johonkin nurkkaan, jossa se hakeutui tekemään virheensä. Ei draamaa. Ei häpeää. Vain tieto, korjaus, uusi yritys.

Nuoren kehon rajat ovat armottoman todellisia, eikä niitä voi neuvotella pois odotuksilla. Sen rakko ei ollut valmis minun toiveilleni. Sen hermosto ei ollut rakentunut aikatauluihini. Oli päiviä, jolloin kaikki sujui lähes ihmeellisesti, ja sitten tuli ilta, jolloin jokin pieni muutos rikkoi rytmin ja koko talo tuntui taas oppivan alusta. Mutta vähitellen minä aloin nähdä kasvun siinä, miten vahingot harvenivat. Ei suurena käänteenä, vaan lähes huomaamattomana neulontana, jossa onnistuneet päivät liittyivät toisiinsa, yksi toisto kerrallaan, kunnes yhtäkkiä huomasin etten muistanut enää, milloin olin viimeksi pessyt lattiaa pettymyksen kanssa.

Oli myös öitä ja aamuja, jolloin epäilin kaikkea. Jos vahingot lisääntyivät äkisti, pelkäsin heti ettei kyse ollutkaan enää vain oppimisesta. Katselin sitä liikaa. Kuuntelin hengitystä. Ajattelin virtsatietä, vatsaa, kipua, levottomuutta, kaikkea sitä mitä pieni eläin ei osaa kertoa muuten kuin muuttuneena käytöksenä. Silloin ymmärsin, että koulutus ei koskaan kasva irrallaan terveydestä. Luottamus tarkoittaa myös sitä, ettei selitä kaikkea tahdolla tai tottelemattomuudella. Joskus keho tarvitsee apua, ei parempaa suunnitelmaa. Ja siinäkin oli minulle opittavaa enemmän kuin haluaisin myöntää.

Suurin ihme ei ollut se, että pentu oppi. Pennut oppivat, jos niille antaa aikaa, rytmiä, toistoa ja lempeyttä enemmän kuin omaa hermostuneisuuttaan. Suurempi ihme oli se, että minä opin sen mukana hidastamaan. Opin lukemaan pieniä merkkejä ennen kuin ne muuttuivat katastrofiksi. Opin että ennakointi ei ole sama asia kuin kontrolli. Opin että johdonmukaisuus voi olla lempeää eikä vain kovaa. Opin että jokin suhde voi rakentua ilman, että kumpikaan osapuoli joutuu kantamaan toisen häpeää. Ja ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan opin myös tämän: luottamus ei synny siitä, ettei koskaan epäonnistu. Se syntyy siitä, mitä tekee epäonnistumisen jälkeen.

Nyt kun se seisoo ovella ja kallistaa päätään tutun vihjesanan kohdalla, siinä on jotakin niin arkista että se melkein satuttaa. Me menemme ulos. Ilta tuoksuu mullalta, kylmältä ilmalta, joskus lumelta, joskus sateelta, joskus märältä pihalta, joka keväisin muuttuu takaisin maaksi. Se kiertää kerran, ehkä kaksi, valitsee paikan, tekee sen minkä vuoksi tulimme. Minä odotan. Sitten sanon sen saman pehmeän sanan, annan kehun, joskus pienen palkkion yhä, vaikka se ei enää tarvitsisi sitä samalla tavalla. Tai ehkä tarvitsee. Ehkä me kaikki tarvitsemme. Kuljemme takaisin sisään kuin kaksi olentoa, jotka rakensivat jotakin paljon lattioita suurempaa: tavan luottaa siihen, että virheen jälkeenkin voi tulla ymmärretyksi.

Ja jos olen täysin rehellinen, se ei opettanut minulle vain sitä, miten pentu opetetaan sisäsiistiksi. Se opetti minulle, että kaikki se, mitä olin kutsunut hallinnaksi monissa elämäni suhteissa, oli usein vain pelkoa menettämisestä, sotkusta, väärinymmärretyksi tulemisesta, siitä ettei minulla olisi enää kasvoja jos jokin valuisi väärään paikkaan. Pieni koira hihnassaan vei minut monta kertaa ulos kylmään ilmaan, kun en olisi jaksanut. Se pakotti minut toistoon, kärsivällisyyteen, pehmeään ääneen, selkeisiin rajoihin ilman julmuutta. Toisin sanoen se pakotti minut harjoittelemaan rakkautta ilman vallan tarvetta. Ja se, jos mikä, oli paljon vaikeampaa kuin mikään lattialle jätetty lätäkkö.